Luontoäidin vietävänä

Tarina tyhmyydestä ja ylimielisyydestä. Älä koskaan aliarvioi polkujen ja luontoäidin voimaa!

Tänään aamupäivällä kun pakkasin kaksi 0,5l litran vesipulloa juomaliiviin ja läksin ajelemaan kohti Siikarantaa, niin en tiennyt mitä tuleman pitää. Oikeasti viattomasti ajattelin, että kykenisin hölkkäilemään Nuuksio Classic Trail Maratonin reitin, vaikka alla ei ole juuri ollenkaan polkujuoksukokemusta eikä toisaalta vielä totuttelua hellekeleihin.. ja vaikka olisi!!

Astuin autosta ulos ja laitoin kelloon reitin pyörimään. Ensimmäisen kilometrin olin innoissani. Kaunis ja lämmin kesäpäivä, mukavat maisemat ja Hokan Cliftoneilla homma kulki taas tuttuun tapaan. Palautuminen 6h juoksusta tuntui toteutuneen. Annoin heti palaa ja painelin ensimmäiset kilometrit femman ja vähän alle femman kilometrivauhtia. Sitten lähti jalat alta ensimmäisen kerran. Lensin kuin keihäs parin metrin matkan ja tulin polulle vatsalteni alas niin että oikea käsi aukesi mukavan oloisesti. Ensimmäinen turpaanotto, polku 1, minä 0.

Sitten tultiin jyrkkään tienousuun. Seurasin kellostani että pitää jatkaa ylös. Jatkoin ylös ja tulin jonkun pihamaalle. Katsoin uudestaan kelloa ja totesin että eihän täällä nyt polkua ole missään. Pomppulinna kyllä. Hölkkäsin takaisin alas. Kellon gps näytti hitusen väärin ja löysin lopulta oikean polun. Teknologia 0, minä 1. Suuta alkoi kuitenkin kuivaa tässä vaiheessa, joten otin ensimmäiset hörpyt. Matkaa takana tässä vaiheessa 5km.

Sitten päästiin taas polulle ja tällä kertaa itselleni erittäin vaikeahkolle polulle. Ensimmäisen kaadon verinen käsi muistutteli ja otin maltilla. Otin myös maltilla, koska en tiedä miten olisin tässä maastossa kyennyt juoksemaan lujempaa ilman lisävaurioita. Kilometrillä kuusi upotin vasemman jalkani suohon. Cliftonit ihmettelivät että mitäs se tämä tämmöinen on, ”pitäiskö mennä takaisin vaan sinne asfaltille”.

Matka jatkui ja lähestyin Solvallan laskettelumäkeä. Tässä vaiheessa olin jo  muutamaa kilometriä aiemmin tajunnut että nyt täytyy vesiä säännöstellä vaikka suussa hieman kuivasi. Pitkä matka olisi vielä edessä. Olin myös tajunnut että ei tässä kyllä nyt edetä ihan omia normilenkkien vauhteja.

Solvallan laskettelumäen päällä (12km takana) join lopulta paahtavassa auringossa toisen pullon tyhjäksi ja katselin maisemia. Tajusin tässä vaiheessa että 0,5litran vesillä taitaa tulla tiukat kilometrit. Eihän niitä ollut enää kuin suunnitellusta määrästä jäljellä noin 30. Ajattelin että säännöstelen 0,5litraa vettä seuraaville 20km:lle ja viimeisen kympin painan nesteittä. Hei, fiksu suunnitelma älynjätti. ”Juokse myös kovempaa, niin pääset kotiin litkimään vaikka limsaa nopeammin”.

Sitten taas mentiin poluille. Tuli pahempaa polkua kun aiemmin ja hämähäkinseitit tarttuivat jatkuvasti kulmakarvoihin, nenään ja korviin. Paahtava aurinko alkoi sulattaa päätä. Helvetinmoinen jano. Vauhdit pysyivät matalina 8-10km/h riippuen polun vaikeusasteesta. Tyhjensin hiljalleen toisenkin pullon. Kilometrillä 19-20 olin tyhjentänyt kaikki vesivarannot. Tajusin että halusin helvettiin täältä ja pian. Oikeastaan maisemia lukuunottamatta fiilis alkoi olla se, että tässä nyt ollaan siellä helvetissä.

Vesien loppumisen jälkeen heti perään Saarijärvellä pummasin ja jäin ihmettelemään minne polku katosi. Ei ollut mitään käryä missä olen ja minne pitäisi mennä. Löysin kuitenkin oikean polun lopulta hetken tuijottamisen jälkeen. Totesin samalla että nyt on kuuma, jano taas ja kusessa ollaan. Aloin pohtia että jos tällaisena jatkuu meno, niin joudun juomaan järvivettä. Onneksi edellisenä päivänä olin tsekannut netistä että Haukkalammella saattaisi olla vedentäyttöpiste, joten tsemppasin itseäni, että nyt painetaan reittiä pitkin ja kun Haukkalammen-kyltti näkyy jossain kohden niin sinne poiketaan. Eihän nyt perkele kymppi tai vaikka toinen samanlainen voi olla mahdotonta edetä ilman nesteitä.

Sitten edettiin taas. Melkeinpä jokaisella kilometrillä olin harhautua väärille poluille. Todella vaikeaa oli yrittää soheltaa polulla niin ettei kaadu ja samalla katsella kellosta suuntaa. Kävelin aina takaisin ja jatkoin oikeaan suuntaan kun huomasin että juoksin reittiviivasta yli, ohi tai ali.

Kun 24km oli takana niin hiekkatieosuus tuli vastaan. Olin helvetin tyytyväinen. Nyt oltiin mukavuusalueella. Nostin tahtia ja painoin kilometrin 25. vähän päälle femman kilsavauhdilla vaikka paha nestehukka tuntui jo olevan. Kauaa ei vauhtileikittely kestänyt, sillä lensin hiekkatiellä(!) selälleni. Jälleen upea keihäskaari jossa käännähdin selkä edellä maahan. Onnekseni juomaliivini selässä mytyssä oleva lämpöpeitto pehmensi alastulon ja selvisin erittäin vaarallisesta kaatumisesta täysin ehjin nahoin ja vain kirosanoja huudellen.

Nousin ylös ja matka jatkui. Tässä vaiheessa meni hommaan viimeistä myöten kaikki ilo. Haukkalammen kylttiä ei näkynyt missään, hikoilin, helvetinmoinen jano ja en enää näköjään osannut juosta edes hiekkatiellä. Tiesin että jos Haukkalampikylttiä ei tule vastaan niin joudun työntämään pääni puroon ja sinnitellä koko matkan.

Muutama kilsa tästä ja 28km kohdalla sitten se kyltti tuli vastaan. Nyt aloin olemaan jo niin pihalla että en enää kiljahtanut ilosta, vaan kun pää ei pelitä niin yritin pitää hyvää vauhtia yllä (alle 6min/km), jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti juomaveden äärelle. Ennen Haukkalampea tuli mukava nousu, mutta selviydyin juomapisteelle. Join ensin 1,5litraa, jonka jälkeen täytin molemmat 0,5l pullot uudestaan. Tein päätöksen että vedän suorinta tietä pitkin autolle Siikarannalle. Paita ja käsi veressä, paidan selkäpuoli likaisena ja pää hikisenä aasialaiset turistit tuijottelivat info-pisteellä kun ahdin vettä kitusiini.

Matka jatkui ja hölkkäsin tuttua hiekkatietä pitkin ja ensimmäisen kilomertin aikana join toisen pullon tyhjäksi. Toisen kilometrin jälkeen join viimeisen pullon tyhjäksi. Jatkoin hölkkäilyä vielä kaksi kilometriä, mutta nestehukka oli jo tehnyt tehtävänsä. Kehossa ei myöskään ollut enää suolaa ollenkaan hikoilemisesta johtuen. Kaikki oli mennyt. Kilometrillä 33 tuli juoksuun äkillinen stoppi. Olotila sanoi ei.

Siirryin kävelyvaihteelle ja tajusin että nyt tajunnantaso alkaa olla huono. Hyvä että sain enää selkoa kellon näyttämästä suunnasta mihin pitäisi edetä. Etenin suoraan metsän poikki koska ajattelin että nyt päästävä suorinta tietä pitkin autolle jossa odotti juomapullo. Näytti että 1,6km autolle. Kävelin keskellä pöpelikköä horjuen ja lopulta pääsin polulle.

Pääsin autolle. Totesin että on tämä polkujuoksu kyllä kivaa hommaa. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

ÄLÄ: Lähde elämäsi ekalle polkujuoksulle vain litra vettä mukana jos tarkoitus hortoilla pidemmänkin matkaa ja hellelukemat säestävät peliä.

ÄLÄ: Aliarvioi polun voimaa. Joku helvetin kivi siellä kuitenkin tulee vastaan ja antaa koukkua.

Terveiset: 

Farssilenkki Stravassa: https://www.strava.com/activities/593934823